Taantuman hampaissa

Lähdin eräänä lauantaiaamuna varhain liikenteeseen. Taisi olla ensimmäinen pakkasaamu Oulussa tänä syksynä. Matkan aluksi poikkesin läheiselle pankkiautomaatille. Pankkiautomaatin vieressä oli roska-astia, jota tonki pieni, laiha noin 10-vuotias tyttö alipukeutuneena. Tyttö livahti äkkiä nurkan taakse nähtyään minut. Menin pankkiautomaatille, nostin rahaa ja lähdin etsimään tyttöä nurkan takaa. Hän oli uuden roska-astian kimpussa. Tytöllä oli pussi kädessä, josta paistoi läpi yksi puolen litran coca-colapullo. Tyttö katsoi minua säikähtäneenä. Ojensin hänelle rahaa, mutta hän puisteli päätään ja sanoi ”isä on kieltänyt ottamasta noin paljon”. Kaivoin rahapussista pienempää rahaa ja ojensin niitä tytölle. Hän kieltäytyi edelleen ja sanoi ”voisin ottaa vähemmän”. Pyysin tyttöä ottamaan rahat ja olemaan kertomatta isälle, jos isä suuttuisi asiasta. Tyttö otti rahat ja ennen kuin ehdin takaisin autoon näin hänen kävelen reippain askelin kauppakeskuksen parkkipaikalta poispäin. Katsoin tytön perään toivoen, että tyttökin hyötyisi rahoista eikä ainoastaan isä.

Tuon kohtaamisen jälkeen olen törmännyt lyhyessä ajassa useisiin avunpyyntöihin ihmisiltä, joita taantuma riepottelee. Tiedän 90-luvun lamasta omakohtaisesti, mihin kaikkeen taloudelliset vaikeudet vaikuttavat yksilötasolla - ne vaikuttavat kaikkeen, jokaiseen elämän osa-alueeseen. Olin itse tuolloin teini-ikäinen, mutta muistan sen ahdistuksen ilmapiirin joka kotona vallitsi. Olin mielummin muualla, poissa vanhempieni lähettyviltä. Pienellä paikkakunnalla tiedettiin elämäntilanteemme ja minulle tarjottiin iltatyötä siivoojana paikallisessa marketissa. Ansaitsin itse omat käyttörahani enkä tuntenut sen tähden rahan puutetta niin voimallisesti nahoissani. Äidin häpeän tunsin ja isän levyvalikoiman kuulin, jossa soi kestosuosikkina Jamppa Tuomisen Tähdet tähdet:

”Tähdet tähdet, luoksenne tahtoisin pois

Tähdet tähdet, silloin mun helpompi ois

Tähdet tähdet, enkö jo tulla mä saa

Tähdet tähdet, ikuisuuksiin rajan taa”

Elämä eteni päivä kerrallaan. Saimme uuden katon pään päälle. Minä vartuin täysi-ikäiseksi ja muutin pian pois kotoa. Kun mietin noita vuosia nyt jälkikäteen, olen niistä kiitollinen. Ne antoivat minulle sellaista perspektiiviä elämään, jota ei voi kirjoista oppia. Koen, että lapsuudenperheeni on saanut ikään kuin kaksi elämää, elämän ennen ja jälkeen konkurssin. Niin paljon elämä muuttui silloin eikä siinä vaihtunut ainoastaan uusi sivu vaan koko kirja meni uusiksi - ei ollenkaan hassumpaa.